Tänään salille kolmatta kertaa. Tapasin toissaviikolla salini personal trainerin ja laadittiin mulle kiinteytysohjelma. Siinä on ensin 10-15 min juoksumatolla, 3x15 sarjaa kolmella eri jalkalaitteella, 5-10 min crosstraineria, 3x15 sarjaa kolmella eri vatsalihaslaitteella, taas crosstaineria ja kolmea eri liikettä painoilla. Ja lopuksi kävelyä juoksumatollla. Treeni tuntuu tehokkaalta ja olen aina saanut tehtyä kaiken paitsi pystypunnerrukset. Käsipainoja pidetään olkapäiden tasalla ja nostetaan kädet suoriksi. Ekan kerran jälkeen paikat olivat mukavan kipeinä seuraavana päivänä, mutta toisen kerran jälkeen eivät. Yritän tänään tehdä treenin nopeampaan tahtiin. Tavoitteenani on, että joulukuussa jaksan tehdä kaikki pystypunnerrukset ja olen maksimiajan sekä juoksumatolla että crosstrainerilla.

Jotenkin outoa, mä en ole ikinä tykännyt tän tyyppisestä urheilua. Tähän mennessä se on ollut aina paljon "tarkoituksenmukaisempaa", kuten kamppailulajia tai tanssia. Hölkkäämään en kyllä edelleenkään aio mennä. Ehkä salilla käyminen on aiemmin ollut vastenmielistä juuri tarkoituksettomuuden takia. Menin joskus viime vuonna äitini kanssa salille. Crosstrainer oli ainoa laite jonka tunnistin, joten vietin kokonaiset 45 minuuttia sillä, luultavasti vastus aivan alhaalla. Nyt mä tiedän mitä tehdä ja voin odottaa tuloksia. Lisäksi tää sali on lyhyen kävelymatkan päässä ja se on hiljaisin koko kunnassa. Siellä ei käy mitään kakskymppisiä supermimmejä, vaan lähinnä keski-ikäisiä normaalikehoisia ihmisiä, sekä muutama mummo ja bodarimies.

Mä olen yhä skeptinen sen suhteen, mitä hyötyä kuntoilusta on laihtumisessa, mutta tuntuu hyvältä liikkua taas. Mulla oli ikävä sitä sore-tunnetta jota en osaa kääntää.
"Man, I sure regret that workout!" -No one, ever


PS. Kaikki kuntoilumotivaatiobiisiä kaipaavat: Daft Punk - Harder Better Faster (alkuperäinen miksaamaton versio musta parempi, ei linkkiä koska olen lahjaton yksilö)

Tyrkin ylipitkää sateenvarjoa pois tieltä hipsiessäni ikään kuin vaivihkaa kahvilan vitriinien ääreen. Onneksi ei ole ruuhkaa, se on niin inhottavaa kun täytyy miettiä, että koska olisi sopivaa huutaa tilaus ja kenelle… Tuijotan intensiivisesti esille nostettuja herkkuja. Ei, siellä ei ole niitä oikeita! Viimeksi kun oltiin täällä äidin kanssa vitriinissä oli niitä isoja cupcakeseja, keltaisella kuorrutustornilla, ja olin luvannut mielessäni, että tulen syömään sellaisen kun Systeemi sallii. Nyt on vain oikeaan reunaan tungettuja pikkuisia cupcakeseja. Tekee mieli huutaa ja pomppia tasajalkaa kuin lapsi. Miten ne kehtasivat pilata mun suunnitelman? Ei auta. Vitriinissä on myös houkuttelevan näköisiä kakkuja, pullia ja suklaalla kuorrutettuja muffinsseja. Mutta tulin syömään cupcaken ja sellaisen myös otan. ”Tommoinen”, osoitan harmaalla kuorrutuksella (toivottavasti salmiakkia) koristeltua leivosta, ”ja minttusuklaakaakao”. Myyjä hymyilee. ”Kermalla?” Totta hitossa otan kermalla kun nyt kerran syön. ”Joo.” En viitsi edes ajatella, miten suuren rahasumman perään lasku tulisi. Vähän päälle seitsemän euroa. Ei se paljon kirpaise enää siinä vaiheessa. Tuijotan kuin tutustuen pikkuista cupcakesia lautasella kaakaota odottaessa. ”Mitä nämä on?” Seuraavana jonossa seisova nainen kysyy myyjältä osoittaen valkoisia kakkupaloja, joiden päällä on mustia keksipalasia ja ohuita kastikevanoja. ”Oreo-kakkua. Siinä on Oreo-keksejä.” Tuijotan kaihoisasti kakkupaloja. Jenkit palvovat Oreoita melkein yhtä hartaasti kuin Nutellaa. Sieltäpäin oli alkanut tulla paljon villityksiä leipomoiden hyllyille. Brownieita, fudgeja ja cupcakeseja. Mähän sen tiedän.
Iso kaakaokupillinen saa leivoksen näyttämään vieläkin pienemmältä. Se on niitä ihania kaakao/ekspressokuppeja, joita on vain kahviloissa. Kuin pikkuinen kulho. Väläytän myyjälle hymyn ja lähden vaivalloisesti kauppakassien, tarjottimen ja sen halvatun sateenvarjon kanssa etsimään sopivan erakossa paikassa sijaitsevaa pöytää.
Istun mukavasti (housujen reuna mahan yli, paita suoraksi, kauppakassit huomaamattomasti tuolin viereen, takki pois) ja kaivan mahdollisimman vaivihkaa esiin ”pääruuan”. Tein sen huolellisesti jo kotona ennen lähtöä: maapähkinävoihilloleipä. Meillä oli vain sitä muka-täysjyväleipää jota en syö edes ruokapäivinä, vaikka sitä valkoista on aina muuten. Lisäksi mielikuvassani leipä on rapeaa. Nyt se ei ikävä kyllä ole, vaikka paahdoin molemmat puoliskot aamulla. Makeaa ja tahmaista. Aina ei voi voittaa. Seuraavaksi maistan kaakaon kermavaahtoa, sitten kaakaota kermavaahdon kanssa. Cupcacesin haluan syödä lusikalla. Pieniä haukkuja on liian vaikeaa ottaa. Kuorrutus on lakritsin makuista. Ihanaa. Itse leivos on… leivos. Hyvää, mutta välttämättäkin kuivaa. Olen aina toivonut, että kuorrutus pistettäisiin jotenkin leivosten pohjalle, sehän se herkullinen vaihe on. Jokainen lusikallinen on omanlaisensa. Odotan, että edellisen suupalan maku häviää suusta ennen seuraavaa. Olisipa cupcakesissa täytettä, jotta voisin lisätä sen makuyhtälöön… Huolelliseen syömistuokiooni kuluu runsaasti aikaa. Tunnen olevani oikeutettu kunnon ruokatuokioon: onhan se ainoa koko päivänä. Miten sä voit syödä noin ja olla silti niin laiha? kuvittelen jonkun tulevaisuuden ystäväni kysyvän ja hymyilen itsekseni. Vielä jonain päivänä.
Raaputan lusikalla huolellisesti kaakaomössön kupin pohjasta ja kaavin viimeisimmätkin murut muffinssivuuasta. Sekin on tärkeää, rituaali. Istun paikoillani tyytyväisenä vielä jonkin aikaa. Tuntuisi häväistykseltä vain jatkaa kiireistä elämää Aterian jälkeen, kuin mitään erityistä ei olisi juuri tapahtunut.
Siinä istuessani oloni alkaa käydä levottomaksi ajatellessani edessä olevaa bussimatkaa. Ehkä sinnekin pitäisi varata jotain, osana tätä Ateriaa? Pussi karkkeja, ikään kuin hyvityksenä siitä, ettei oikeanlaisia cupcakeseja ollutkaan… Ei, se on rike. En tietenkään hae. Tosin onhan se oikeutettua. Mutta rahat on lopussa, en kyllä kuluta enää yhtään enempää rahaa. Jotain halpaa, 3.70, eihän se ole edes paljon. Maksan kolikoilla. Ajatukset alkavat pyöriä päässä epäselvänä sotkuna. Jos pitää odottaa bussia, haen jotain…
Lähden liukuportaita pitkin kohti Kampin alempia kerroksia, helpottuneena säännön keksimisestä. Ei tarvitsisi tehdä moraalista valintaa, vain noudattaa sääntöä.
Kello on 15.30, seuraava bussi lähtee 15.45. 15 minuuttia. Käännyn kannoillani ja alan poukkoilla eri vaihtoehtojen välillä. Jos jossain on oikeanlainen cupcake, otan sen.
Tarkistan lähimpien kahviloiden tarjonnan. Ei tärppää, vaikka brownieita löytyy kyllä. Suuntaan askeleeni siis S-markettiin, epävarmana siitä mitä haen. Karkkihylly. Karkkipussit on liian isoja kaikki, en mä anna itselleni sitä anteeksi jos syön tollaisen. Keksihylly. Kekseissä on ihan liikaa kaloreita, niitä ei tarvitse syödä kuin viisi ni siinä on jo aterian edestä. Silti on pakko katsoa läpi, mitä pakkauksia on tarjolla. Yritän pitää hätäiset askeleni määrätietoisen kuuloisina. Ympärillä on ihmisiä, jotka käyttäytyvät kovin normaalisti. Kuin kaikkialla ei olisi ollut niin paljon kaikkea. Liikaa… Ehkä leivoshyllyssä on cupcakeseja? Olo on jopa sekavampi kuin ruokakaupassa yleensä, koska tämä on vieras. Säilykkeet ovat siellä, missä luulisi olevan leipää ja juotaville on varattu melkein puolet hyllyistä. Lihatiski, sen lähellä ovat yleensä leivokset. Lopulta löydän tuoreiden leivosten vitriinit. Berliininmunkkeja, mansikkaleivoksia, croissantteja ja muffinsseja. Sitä peruskamaa. Seuraavaksi päätän tarkistaa pakatut leivonnaiset. Kakkuja, pullapitkoja, mustikkapiirakoita. En mä voi ottaa kokonaista pakettia, siitä jää yli tai se on ahmiminen. Pysähdyn pitkäksi aikaa tuijottamaan pakettia, jossa on neljä pikkuista cupcakesia. Pitäisikö ottaa ne bussiin? Korvaako viisi vääränlaista leivosta yhden oikeanlaisen? Ei. Pitää ottaa jotain muuta. Leipäosasto levittäytyy edessä houkuttelevana ja jännittävänä, mutta käännän sille selkäni. Siltä polulta ei palata nopeasti. Tarkistan kellon. Vielä ehtii.
Säntään vaivihkaa takaisin kohti karkkihyllyjä, mutta matkalla on liikaa harhautuksia. Proteiinipatukoita? Ei. Keksihylly? Ei, kävin siellä jo. Amerikkalaista kamaa. Oreoita, pikkupakkaus? Nekin on keksejä, tyhmä. Pop tarts? Kuulostaa hyvältä, mutta pakkauksen kuva on epätarkka. Pitääkö niille tehdä jotain? Pahvipakkauksen läpi ei pysty tunnustelemaan. Liian iso riski, jatka matkaa.
Taas karkkihylly. Suklaalevy? Se ei käy, olen syönyt niitä liikaa Herkkupaaston aikana. En voi syödä sitä ilman Syyllisyyttä. Toffeeta? Se voisi olla hyvää. Mutta mitä jos se on sellaista, joka takertuu kitalakeen ja onkin liian makeaa enkä saa kaikkea syötyä? En uskalla. Nämä suklaat on makeutettu Stevialla, se voisi ehkäistä Syyllisyyttä. Mutta mitä jos se on pahaa? Sitten olisin altistanut itseni Syyllisyydelle ja poikennut kaavasta turhaan. Jos jotain vihaan syömisessä, se on tuhlaus. Kun on tilaisuus syödä kerrankin, ja sitten menee syömään jotain pahaa. Liian iso riski.
Aina löytyy uusi hylly, joka on pakko tarkistaa. Välillä löytyy jotain jota voisi harkita, mutta unohdan mitä se oli, kun menen tarkistamaan seuraavan hyllyn. Toivon, ettei paniikkini näy liikaa. Ja samalla nautin herkkujen katselemisesta niin paljon, että se sattuu.
Toffeepala. Pienen ja harmittoman näköinen. Nappaan sen hyllystä ja tulen taas ajatelleeksi rahaongelmaa. Toffee luiskahtaa ohimennen kassiini, kun kaivan sieltä lompakkoa. Tryffelithän ovat hyviä. Mutta eivätkö ne olleet niitä, joita ei tee mieli syödä koko pussia? Olen laittamassa pitelemäni pussin takaisin ja jatkamassa säntäilyäni, kun hauras ääni katkaisee tahtini: ”Anna minulle se pussi.” Ojennan tryffelipussillisen hyväntahtoisen näköiselle mummolle ja väläytän hymyn, jolla saan useimmat aikuiset alustavasti pitämään itsestäni. ”Nämä ovat lempiherkkujani”, nainen jatkaa. ”Joo, ne on tosi hyviä”, vastaan ääni väristen. Kuulostan pelokkaalta ja ahdistuneelta. Mummo jää etsimään pussin hintalappua ja liukenen takavasemmalle.
Kellon tarkistus. Aika on lopussa. Otan hyllystä myös levyn tummaa suklaata, vaikken ole ajatellut sitä sen kummemmin. Sitten vain äkkiä kassalle. Typerä miesmyyjä ei usko, että kolikoita on tarpeeksi, vaikka niitä on.
Menen sitkeästi liukuportaat alas ja laiturille kymmenen. Bussi on mennyt. Eikö aikataulussa lukenut, että seuraava lähtee samalta laiturilta? Kyllä, kahdenkymmenen minuutin päästä. En uskalla lähteä enää minnekään vaan istun metalliselle penkille ja kaivan toffeen esiin. Murran siitä pieniä paloja. Hyvää. Jätän yhden kulman jäljelle siltä varalta, ettei suklaa ole yhtä hyvää. Yksi syömissääntö on ollut olemassa niin kauan kuin muistan: viimeisimmän palan on oltava se herkullisin.
 
Myöhemmin bussissa syön sen suklaalevyn. Täyteläinen ja kermainen maku. Käärepaperi pitää säästää, siltä varalta että haluan syynätä ravintosisällön jälkikäteen. Mutta pitäisi myös katsoa, ettei muut löydä sitä. Paastojen ei kuulu paljastua äidille, mutta kaikkein eniten vihaan sitä, kun herkutteluni paljastuvat hänelle. En tiedä miksi. Haaveilen huomisesta omenapäärynä-paastosta, puhtaasta ja raikkaasta olosta, jonka se tulee tuomaan.


Tässä olin mä neljä kuukautta sitten. Niin kauanko siitä on? Outoa, tavallaan mä en ole tollainen, mutta silti mä tunnistan itteni siitä vielä nykyäänkin...

Heippa vain kaikki olemattomat lukijat!
(Tää on toinen kerta kun kirjoitan tätä postausta, kiitos joko koneen tai vuodatuksen. Pahoittelen jos vitutus paistaa läpi tekstistä.)
Aamulla heräsin ensimmäisen kerran korkeaan, kimakkaan valitukseen. Mistä se marsu voi tietää tismalleen milloin kello on kahdeksan? Vastustin halua viskata koko otuksen ulos ikkunasta mättäessäni sille ruokaa. Olen parhaillaan syyslomalla, joten kaaduin hyvällä omallatunnolla takaisin peittojen alle. Toisen kerran uneni katkaisi terävä koputus. Avasin suuni kiroukseen, kun ovenraosta alkoi kuulua laulua: "Paljon onnea vaan..." Ai niin joo.

Ja näin tuli kuudestoista vuosi täyteen. Yleensähän sitä jotenkin tiedostaa koko yön aina sinne heräämisen asti, että synttäriaamu lähestyy ja odotettavissa on lahjoja ja hyvällä tuurilla aamiainen sänkyyn. Mulla se oli vähän eri asia, koska en odottanut mitään lahjoja. Äiti on vielä (turhaan) varmistanut mun tajunneen, että tän viikonlopun Rooman reissu on mun synttärilahja. Se riittää mulle paremmin kuin hyvin. Oikeastaan se on paras lahja joka tulee näin kylmiltään mieleen. Mutta yllättäen mun 7-vuotias pikkusisko oli "ostanut" mulle lahjan, joka kieltämättä oli aika mahtava.

Normaalisti mä en pitäisi synttärilahjojeni listausta blogikirjoituksen arvoisena aiheena, mutta jostain syystä kaikissa mun ei-rahan-muodossa-olevissa lahjoissa on havaittavissa sama teema. Eiköhän siirrytä kuviin.


Kyllä, olen tosi lahjakas asettelussa... Oikeestaan jouduin seisomaan tuolilla että sain edes näin paljon kuvaan.


Kavereiltani sain yhteensä seitsemän levyä suklaata. Yksi hävisi mystisesti jo parin päivän aikana (hups) mutta loput on pakastimessa. Syön palan päivässä ja katson kuinka pitkälle ne riittävät. Jossain laihdutusjutussa suositeltiin joko säännöstelemään herkut pieniin määriin usein tai pitänään yhden päivän/aterian jolloin saa syödä mitä vain. Mulla se menee aina överiksi, joten kokeilen nyt tätä...'

Tää on paras lahja jonka oon kummiltani saanu. Reilun kaupan hot chocolate spoon! Se pistetään pariksi minuutiksi kuumaan maitoon ja annetaan sulaa sinne. Näitä myydään kuulemma Reilun kaupan Tähdessä, Helsingissä. Mun elämällä on uusi tarkoitus: sen löytäminen. Näitä saa kuulemma myös minttusuklaana.

Tää on se mun pikkusiskon lahja. Suklaafonsuesetti! Mun sensuroimattomat ajatukset kun sain tän: "Herranjumala oon mä tällaisia nähnyt netissä mutten tienny että näitä on oikeesti olemassa mitä mä tekisin ja kenelle voi jumalauta". Tai jotain sinne päin.

En oikein tiiä... Osoittaako nää lahjat että ihmiset tuntee mut tosi hyvin vai sen, ettei ne tunne mua ollenkaan? Sen mä tiedän, että edessä on paljon säännöstelyä, pihtaamista ja suunnittelua. Voiko uuden, terveellisemmän elämän aloittaminen näin suuren suklaamäärän kanssa onnistua?

Side note: Oon oppinut toimimaan kuvien kanssa Vuodatuksessa jo paljon paremmin, mutta jostain syystä niiden muokkaukset ei näy yhtään. Käyttäisin paljon mielummin kuvia, joissa on varjostukset ja värit kohdillaan, mutta toistaiseksi pitänee tyytyä näihin.

Kiitos ja kumarrus!

Sukulaissynttärit ei ole koskaan kuuluneet mun lempparitapahtumiin. Mulle ne merkitsee sitä, että täytyy pitää yllä mukavaa small talkkia ja kertoilla asioistaan ihmisille, joilla on velvollisuus esittää kiinnostunutta. Suoraan sanoen mä oon aika varma, että mun viimeisimmän matikankokeen numero ja lukiossa hankitut kaverientapaiset häviää niiden mielestä ennen kun ulko-ovi on sulkeutunut kunnolla. Tosin eihän ne mun kuulumisia sinne tulleet kuuntelemaan, vaan vaihtamaan viimeisimpiä juoruja ja päivittelemään niiden sukulaisten elämäntilannetta, jotka eivät ole paikalla. Joka ikisessä sukulaisjuhlassa oli ne sitten häät, synttärit tai hautajaiset, mä mietin samaa asiaa: pitääkö mun todella jatkaa näiden ihmisten kanssa yhteydenpitoa sittenkin kun mä asun omillani enkä tule enää samassa paketissa vanhempieni kanssa? Luultavasti.

Näin 16-vuotiaana mulla olisi jo perjaatteessa päätösvalta siitä, pidänkö mä sukulaisille synttäreitä vai en. Luontainen reaktio oli ehdoton ei, ylempänä kuvatuista syistä. Ongelmana oli (kuten aina) vain yksi pikku juttu: ruoka. Miten mä voisin missata tällaisen tilaisuuden leipoa kasan herkkuja ilman vaaraa, että niitä jää jääkaappiin päiväkausiksi houkuttelemaan? Arjessa mulla on aina sama dilemma: mä haluan leipoa, mutta tiedän, ettei mun perhe siitä satsista yhdellä kerralla selviä vaikka kautsusin kaverin auttamaan. Jos mä jotain vihaan niin sitä, kun jääkaappiin jää pariksi päiväksi puolikas omenapiirakka.

Ja pakko myöntää, että synttärirahoilla oli myös oma osuutensa päätöksenteossa.

Joten naiset ja herrat, tässä se on: mun synttäreiden menu, kaikki mun itse leipomia! (Äiti vain kulki perässä rätin kanssa.)


Edellisenä päivänä valmistelin kaksi ruokaa. Nämä dominopallerot olivat mukavan simppeleitä tehdä, puolet ovat vanilija-mansikan makuisia ja puolet lime-vanilijan. Pistin tehosekoittineen (ehdottomasti lempivälineeni keittiössä) dominoita ja purkillisen tuorejuustoa. Pyörittelin koskein sormin palleroita, pyöräytin ne sulassa suklaassa ja ripottelin päälle nompparelleja (noinko se kirjoitetaan?). Saivat jähmettyä leivinpaperin päällä huoneenlämmössä. Ihanan pehmeitä sisältä, vieraan vertasivat neekerinpusuihin. Kaverini olivat aivan hulluina näihin. Tämän ohjeen olin leikannut jostain ruokalehdestä.


Now here's the tough part: juustokakku. Täytekakut ovat se turvallinen ja yleinen vaihtoehto synttäriellä, mutta mun mielestä aivan liian tylsiä. Mun synttärit, I do what I want! Ohje oli jenkkiläinen, joka tuottaa aina omat vaikeutensa mm. määrien kääntämisessä. Toi "swirl" (en tiedä miten kääntäisin sen...) on mansikasta ja onnistui ainakin vähän paremmin kuin betaversiossa, jonka tein
aiemmin samalla viikolla. Ei se nätein mahdollisin ole, mutta ainakin se näyttää "itse tehdyltä" kuten äiti asian ilmaisi.


Tää mua ärsytti: siitä tuli jostain syystä tosi matala! Itse tykkään paljon enemmän pienestä ja korkeasta kuin laajasta ja matalasta. Pitänee hankkia vielä pienempi irtopohjavuoka...


Pelkäsin että se leviää joten otin kuvan ennen vuoan poistamista. xD Anyways jos kiinnostuneita löytyy, voin käännellä reseptiä tänne.


Suolaisen ruuan hommaa toimitti fetapinaattipiirakka, jonka ohjeen olin leikellyt jostain Pirkan tai K-kaupan ilmaislehtisestä (mulla on kokonainen vihollinen sellaisia). En ole ennen tehnyt rahkataikinaa (ainakaan muistaakseni) ja se oli todella vaikeaa käsitellä. Se tarttui kaulimeen, lusikkaan, sormiin... Eikä auttanut vaikka kuinka paljon ripotteli jauhoja. Lopulta sain kuin sainkin sen taiteiltua vuoan pohjalle ja loppu oli melko helppoa. Päälle kuullotettua purjoa ja valkosipulia ja sitten simppeli pakastepinaatti-rahkaseos. Ja lopuksi iso kasa fetaa. Vieraiden reaktiot olivat positiiviset.


Ja lopuksi mun synttäreiden päätähti: cupcakesit! (Ei "muffinssit" eikä todellakaan "kuppikakut", tästä luvassa ragea myöhemmin.) Vanilijacupcakesit olivat vaikea pala. Ensimmäinen erä oli oudon värinen ja toinen ei kohonnut. Maussa ei kuitenkaan ollut valittamisen varaa kaverini haluaa synttärilahjaksi kulhollisen vanilijakuorrutusta jota on lisää tässä:


Parhaiten onnistuivat suklaacupcakesit. Niitä olisi voinut tehdä enemmänkin.


Tässä siis mun synttäriherkut, kiitos lukemisesta ja seuraavaan kertaan!

Hei sinä joka olet yllätyksekseni päätynyt lukemaan blogiani! Tämä eka kirjoitus tulee olemaan vähän sekavaa esittelyä ja muuta sälää. Koita kestää, seuraavilla postauksilla tulee olemaan selkeämmät teemat.

Aloitetaan esittelyllä. Olen siis 16-vuotias (no, tavallaan) Helsingissä lukiota käyvä naisenalku. Kirjoitan Frances-nimimerkin takana, koska haluaisin, että blogini olisi enemmän kuin pinnallista tein-sitä-ja-tätä -löpinää, jollaisiin törmää melko usein varsinkin kun on mun ikäryhmän blogeista kyse. Pääpaino tulee olemaan ruualla, koska siitä mulla riittää asiaa kirjan kirjoittamiseen asti. Lisäksi tulen varmaan kirjoittamaan matkailusta (toinen asia, joka on lähellä sydäntä, mutta jota en voi toteuttaa niin paljon kuin haluaisin), kirjoista, harrastuksista, opiskelusta ja ehkä jopa tunne-elämästä.
Olen pallotellut bloggaamis-ajatusta jo aika pitkään, mutta aika ei ole ikinä tuntunut sopivalta. Jotain on aina ollut jotenkin kesken. Tämän viikon keskiviikkona on virallisesti mun 16-vuotis syntymäpäivä (vaikka oon laskenut itseni sen ikäiseksi jo jonkin aikaa) ja mulla on tapaaminen mun kuntosalin omaohjaajan kanssa. Mulle mietitään valmiiksi jonkin sortin kunto-ohjelma, jota mä itse rupean noudattamaan. Tavoitteena olisi saada kunto nousemaan, kiinteämpi keskivartalo ja normaalikokoiset käsivarret. Oon todella skeptinen ihminen mitä tulee painon pudottamiseen liikkumalla, joten aloitan myös jonkin sortin elämäntaparemontin. Perusruokaa ei juurikaan tarvitse muuttaa, mutta herkuttelussa on vielä työstämistä. Joka tapauksessa mä näen tän hetken ikään kuin alusta aloittamisena ja siksi tää on oikea hetki aloittaa blogin kirjoittaminen.

Syömisen kanssa onkin tullut kamppailtua. Vasta alle vuosi sitten mä kävin läpi jonkin sortin... noh, syömishäiriö on mielisairaus, joten sitä sanaa mä en käytä kevein perustein. Siitä ajanjaksosta mä kirjoitan kunnolla joskus ensi viikolla. Sain vihdoin sovittua koulupsykologin kanssa tapaamisen ja kysyn ihan ammattilaisen mielipidettä asiasta. Joka tapauksessa nykyään mä vaan yritän saada painoni putoamaan ilman paastoa ja ahmimista ja syyllisyyttä. Se on yllättävän vaikeaa.
Jo aika pitkään mä olen ostanut ja laittanut oman ruokani, niin tärkeää mulle on saada päättää mitä suuhuni pistän. Perus arkiruuassa mä suosin yksikertaisuutta, halpaa hintaa ja ennen kaikkea terveellisyyttä. En syö mitään, mikä ei ole täysjyvää ja mun ruokavalio on melko salaatti- ja kasvispainotteinen. Mä oikeasti nautin siitä, miten rehellisen terveelliseltä vain kurkulla päällystetty ruisleipä maistuu. Herää siis kysymys, että mikä siinä painonpudotuksessa on niin vaikeaa? Mun toinen intohimo: leipominen. Mä vietin kerran kolme tuntia kakkua leipomalla ja se oli ihanaa. Oikeastaan tää on se juttu joka aiheuttaa kaikki mun syömisongelmat: ristiriita terveellisyyden ihannoinnin ja herkullisten jälkiruokien rakastamisen välillä.

Kai mä yritän sanoa, että tämä blogi tulee kertomaan mun kamppailusta kohti siedettävää vartaloa ja onnellista elämää, mausteena ajatuksia vähän kaikenlaisesta. Tässä postauksessa ei ole kuvia, mutta pyrin laittamaan niitä seuraaviin kirjoituksiin. Myös reseptejä on luvassa, jos lukijat sitä toivovat. Mistä pääsemmekin seuraavaan asiaan, eli kommenttien kerjäämiseen. Tämä on ensimmäinen blogini, joten parrannettavaa löytyy varmasti. Olisi tosi kiva kuulla ylipäätään ihmisten fiiliksiä tästä.

Kiitos ja kumarrus, seuraavaan kertaan!