Tyrkin ylipitkää sateenvarjoa pois tieltä hipsiessäni ikään kuin vaivihkaa kahvilan vitriinien ääreen. Onneksi ei ole ruuhkaa, se on niin inhottavaa kun täytyy miettiä, että koska olisi sopivaa huutaa tilaus ja kenelle… Tuijotan intensiivisesti esille nostettuja herkkuja. Ei, siellä ei ole niitä oikeita! Viimeksi kun oltiin täällä äidin kanssa vitriinissä oli niitä isoja cupcakeseja, keltaisella kuorrutustornilla, ja olin luvannut mielessäni, että tulen syömään sellaisen kun Systeemi sallii. Nyt on vain oikeaan reunaan tungettuja pikkuisia cupcakeseja. Tekee mieli huutaa ja pomppia tasajalkaa kuin lapsi. Miten ne kehtasivat pilata mun suunnitelman? Ei auta. Vitriinissä on myös houkuttelevan näköisiä kakkuja, pullia ja suklaalla kuorrutettuja muffinsseja. Mutta tulin syömään cupcaken ja sellaisen myös otan. ”Tommoinen”, osoitan harmaalla kuorrutuksella (toivottavasti salmiakkia) koristeltua leivosta, ”ja minttusuklaakaakao”. Myyjä hymyilee. ”Kermalla?” Totta hitossa otan kermalla kun nyt kerran syön. ”Joo.” En viitsi edes ajatella, miten suuren rahasumman perään lasku tulisi. Vähän päälle seitsemän euroa. Ei se paljon kirpaise enää siinä vaiheessa. Tuijotan kuin tutustuen pikkuista cupcakesia lautasella kaakaota odottaessa. ”Mitä nämä on?” Seuraavana jonossa seisova nainen kysyy myyjältä osoittaen valkoisia kakkupaloja, joiden päällä on mustia keksipalasia ja ohuita kastikevanoja. ”Oreo-kakkua. Siinä on Oreo-keksejä.” Tuijotan kaihoisasti kakkupaloja. Jenkit palvovat Oreoita melkein yhtä hartaasti kuin Nutellaa. Sieltäpäin oli alkanut tulla paljon villityksiä leipomoiden hyllyille. Brownieita, fudgeja ja cupcakeseja. Mähän sen tiedän.
Iso kaakaokupillinen saa leivoksen näyttämään vieläkin pienemmältä. Se on niitä ihania kaakao/ekspressokuppeja, joita on vain kahviloissa. Kuin pikkuinen kulho. Väläytän myyjälle hymyn ja lähden vaivalloisesti kauppakassien, tarjottimen ja sen halvatun sateenvarjon kanssa etsimään sopivan erakossa paikassa sijaitsevaa pöytää.
Istun mukavasti (housujen reuna mahan yli, paita suoraksi, kauppakassit huomaamattomasti tuolin viereen, takki pois) ja kaivan mahdollisimman vaivihkaa esiin ”pääruuan”. Tein sen huolellisesti jo kotona ennen lähtöä: maapähkinävoihilloleipä. Meillä oli vain sitä muka-täysjyväleipää jota en syö edes ruokapäivinä, vaikka sitä valkoista on aina muuten. Lisäksi mielikuvassani leipä on rapeaa. Nyt se ei ikävä kyllä ole, vaikka paahdoin molemmat puoliskot aamulla. Makeaa ja tahmaista. Aina ei voi voittaa. Seuraavaksi maistan kaakaon kermavaahtoa, sitten kaakaota kermavaahdon kanssa. Cupcacesin haluan syödä lusikalla. Pieniä haukkuja on liian vaikeaa ottaa. Kuorrutus on lakritsin makuista. Ihanaa. Itse leivos on… leivos. Hyvää, mutta välttämättäkin kuivaa. Olen aina toivonut, että kuorrutus pistettäisiin jotenkin leivosten pohjalle, sehän se herkullinen vaihe on. Jokainen lusikallinen on omanlaisensa. Odotan, että edellisen suupalan maku häviää suusta ennen seuraavaa. Olisipa cupcakesissa täytettä, jotta voisin lisätä sen makuyhtälöön… Huolelliseen syömistuokiooni kuluu runsaasti aikaa. Tunnen olevani oikeutettu kunnon ruokatuokioon: onhan se ainoa koko päivänä. Miten sä voit syödä noin ja olla silti niin laiha? kuvittelen jonkun tulevaisuuden ystäväni kysyvän ja hymyilen itsekseni. Vielä jonain päivänä.
Raaputan lusikalla huolellisesti kaakaomössön kupin pohjasta ja kaavin viimeisimmätkin murut muffinssivuuasta. Sekin on tärkeää, rituaali. Istun paikoillani tyytyväisenä vielä jonkin aikaa. Tuntuisi häväistykseltä vain jatkaa kiireistä elämää Aterian jälkeen, kuin mitään erityistä ei olisi juuri tapahtunut.
Siinä istuessani oloni alkaa käydä levottomaksi ajatellessani edessä olevaa bussimatkaa. Ehkä sinnekin pitäisi varata jotain, osana tätä Ateriaa? Pussi karkkeja, ikään kuin hyvityksenä siitä, ettei oikeanlaisia cupcakeseja ollutkaan… Ei, se on rike. En tietenkään hae. Tosin onhan se oikeutettua. Mutta rahat on lopussa, en kyllä kuluta enää yhtään enempää rahaa. Jotain halpaa, 3.70, eihän se ole edes paljon. Maksan kolikoilla. Ajatukset alkavat pyöriä päässä epäselvänä sotkuna. Jos pitää odottaa bussia, haen jotain…
Lähden liukuportaita pitkin kohti Kampin alempia kerroksia, helpottuneena säännön keksimisestä. Ei tarvitsisi tehdä moraalista valintaa, vain noudattaa sääntöä.
Kello on 15.30, seuraava bussi lähtee 15.45. 15 minuuttia. Käännyn kannoillani ja alan poukkoilla eri vaihtoehtojen välillä. Jos jossain on oikeanlainen cupcake, otan sen.
Tarkistan lähimpien kahviloiden tarjonnan. Ei tärppää, vaikka brownieita löytyy kyllä. Suuntaan askeleeni siis S-markettiin, epävarmana siitä mitä haen. Karkkihylly. Karkkipussit on liian isoja kaikki, en mä anna itselleni sitä anteeksi jos syön tollaisen. Keksihylly. Kekseissä on ihan liikaa kaloreita, niitä ei tarvitse syödä kuin viisi ni siinä on jo aterian edestä. Silti on pakko katsoa läpi, mitä pakkauksia on tarjolla. Yritän pitää hätäiset askeleni määrätietoisen kuuloisina. Ympärillä on ihmisiä, jotka käyttäytyvät kovin normaalisti. Kuin kaikkialla ei olisi ollut niin paljon kaikkea. Liikaa… Ehkä leivoshyllyssä on cupcakeseja? Olo on jopa sekavampi kuin ruokakaupassa yleensä, koska tämä on vieras. Säilykkeet ovat siellä, missä luulisi olevan leipää ja juotaville on varattu melkein puolet hyllyistä. Lihatiski, sen lähellä ovat yleensä leivokset. Lopulta löydän tuoreiden leivosten vitriinit. Berliininmunkkeja, mansikkaleivoksia, croissantteja ja muffinsseja. Sitä peruskamaa. Seuraavaksi päätän tarkistaa pakatut leivonnaiset. Kakkuja, pullapitkoja, mustikkapiirakoita. En mä voi ottaa kokonaista pakettia, siitä jää yli tai se on ahmiminen. Pysähdyn pitkäksi aikaa tuijottamaan pakettia, jossa on neljä pikkuista cupcakesia. Pitäisikö ottaa ne bussiin? Korvaako viisi vääränlaista leivosta yhden oikeanlaisen? Ei. Pitää ottaa jotain muuta. Leipäosasto levittäytyy edessä houkuttelevana ja jännittävänä, mutta käännän sille selkäni. Siltä polulta ei palata nopeasti. Tarkistan kellon. Vielä ehtii.
Säntään vaivihkaa takaisin kohti karkkihyllyjä, mutta matkalla on liikaa harhautuksia. Proteiinipatukoita? Ei. Keksihylly? Ei, kävin siellä jo. Amerikkalaista kamaa. Oreoita, pikkupakkaus? Nekin on keksejä, tyhmä. Pop tarts? Kuulostaa hyvältä, mutta pakkauksen kuva on epätarkka. Pitääkö niille tehdä jotain? Pahvipakkauksen läpi ei pysty tunnustelemaan. Liian iso riski, jatka matkaa.
Taas karkkihylly. Suklaalevy? Se ei käy, olen syönyt niitä liikaa Herkkupaaston aikana. En voi syödä sitä ilman Syyllisyyttä. Toffeeta? Se voisi olla hyvää. Mutta mitä jos se on sellaista, joka takertuu kitalakeen ja onkin liian makeaa enkä saa kaikkea syötyä? En uskalla. Nämä suklaat on makeutettu Stevialla, se voisi ehkäistä Syyllisyyttä. Mutta mitä jos se on pahaa? Sitten olisin altistanut itseni Syyllisyydelle ja poikennut kaavasta turhaan. Jos jotain vihaan syömisessä, se on tuhlaus. Kun on tilaisuus syödä kerrankin, ja sitten menee syömään jotain pahaa. Liian iso riski.
Aina löytyy uusi hylly, joka on pakko tarkistaa. Välillä löytyy jotain jota voisi harkita, mutta unohdan mitä se oli, kun menen tarkistamaan seuraavan hyllyn. Toivon, ettei paniikkini näy liikaa. Ja samalla nautin herkkujen katselemisesta niin paljon, että se sattuu.
Toffeepala. Pienen ja harmittoman näköinen. Nappaan sen hyllystä ja tulen taas ajatelleeksi rahaongelmaa. Toffee luiskahtaa ohimennen kassiini, kun kaivan sieltä lompakkoa. Tryffelithän ovat hyviä. Mutta eivätkö ne olleet niitä, joita ei tee mieli syödä koko pussia? Olen laittamassa pitelemäni pussin takaisin ja jatkamassa säntäilyäni, kun hauras ääni katkaisee tahtini: ”Anna minulle se pussi.” Ojennan tryffelipussillisen hyväntahtoisen näköiselle mummolle ja väläytän hymyn, jolla saan useimmat aikuiset alustavasti pitämään itsestäni. ”Nämä ovat lempiherkkujani”, nainen jatkaa. ”Joo, ne on tosi hyviä”, vastaan ääni väristen. Kuulostan pelokkaalta ja ahdistuneelta. Mummo jää etsimään pussin hintalappua ja liukenen takavasemmalle.
Kellon tarkistus. Aika on lopussa. Otan hyllystä myös levyn tummaa suklaata, vaikken ole ajatellut sitä sen kummemmin. Sitten vain äkkiä kassalle. Typerä miesmyyjä ei usko, että kolikoita on tarpeeksi, vaikka niitä on.
Menen sitkeästi liukuportaat alas ja laiturille kymmenen. Bussi on mennyt. Eikö aikataulussa lukenut, että seuraava lähtee samalta laiturilta? Kyllä, kahdenkymmenen minuutin päästä. En uskalla lähteä enää minnekään vaan istun metalliselle penkille ja kaivan toffeen esiin. Murran siitä pieniä paloja. Hyvää. Jätän yhden kulman jäljelle siltä varalta, ettei suklaa ole yhtä hyvää. Yksi syömissääntö on ollut olemassa niin kauan kuin muistan: viimeisimmän palan on oltava se herkullisin.
 
Myöhemmin bussissa syön sen suklaalevyn. Täyteläinen ja kermainen maku. Käärepaperi pitää säästää, siltä varalta että haluan syynätä ravintosisällön jälkikäteen. Mutta pitäisi myös katsoa, ettei muut löydä sitä. Paastojen ei kuulu paljastua äidille, mutta kaikkein eniten vihaan sitä, kun herkutteluni paljastuvat hänelle. En tiedä miksi. Haaveilen huomisesta omenapäärynä-paastosta, puhtaasta ja raikkaasta olosta, jonka se tulee tuomaan.


Tässä olin mä neljä kuukautta sitten. Niin kauanko siitä on? Outoa, tavallaan mä en ole tollainen, mutta silti mä tunnistan itteni siitä vielä nykyäänkin...